Istuin viime kesänä naapurin mummon keittiössä kahvittelemassa. Hän kertoi tarinan, kun hän oli 80-luvulla Yhdysvalloissa vierailulla tuttavansa luona. Tuttava oli muuttanut Suomesta Yhdysvaltoihin muutamia vuosikymmeniä aiemmin.

Heti lentokentältä päästyään tuttava esitteli innosta piukeana moottoriteitä, eritasoliittymiä ja autokauppoja joiden pihat pursusivat autoja. Naapuristani tämä oli outoa, mutta hän kuunteli kohteliaasti.

Myöhemmin selvisi, että Yhdysvaltoihin vuosikymmeniä sitten muuttanut tuttava muisti Suomen hiekkateiden ja hevosien maana. Hän ajatteli, että Suomeen jäänyt naapurini ei ole nähnyt ikinä mitään vastaavaa. Tuttava ei ollut uskoa näkemäänsä, kun tuli vierailulle Suomeen ja näki moottoriteitä.

Tarina on hieman koominen, mutta kuvaava: vanhemmalle sukupolvelle henkilöauto ja autoiluinfra ovat todella tärkeitä menestyksen ja hyvinvoinnin symboleita.

Tarina itsestäni

Vuosituhannen vaihde. Olin 12 vuotta, ja luin huoneessani Aku Ankkaa. Isä tuli huoneeseeni Tunne moposi -käsikirjan kanssa, ja opetti miten kaksitahti- ja nelitahtimoottori toimii. Kohta ostettiin mopo tuttavilta, ja viritettiin se.

Mopo vaihtui kevytmoottoripyörään, autoon (Saab 900), toiseen autoon (Saab 9000 Turbo S), kolmanteen (Saab 9-5 Aero + Saab-klubin jäsenyys (!)).

Ajoin paljon autolla, mutta aloin huomaamaan jotain: se vie paljon rahaa ja vaatii jatkuvaa ylläpitoa (lieneekö seuraus saabismista?). En oikeastaan edes nauttinut kaupungissa, saati maantiellä ajamisesta (ei taatusti johtunut saabismista!)

Bussissa, junassa ja ratikassa saatoin tehdä töitä, katsella maisemia, rentoutua. Kävely- ja pyörämatkat olivat ensiluokkaista arkiliikuntaa, jonka jälkeen oli hyvä olo. Illalla ei tarvinut käydä lenkillä

Automatkan jälkeen olo oli useimmiten stressaantunut. Se oli minulle hukkaan heitettyä aikaa.

Luovuin autosta ja sain vastineeksi

• Taloudellista vapautta (+400e kuussa käyttörahaa)
• Hyvinvointia (Arjen matkat ovat stressiä lievittäviä, ja niistä saa liikuntaa)

Suurelle osalle omasta sukupolvestani auto ei merkitsekään samassa määrin menestyksen ja hyvinvoinnin symbolia kuin vanhemmille sukupolville. Monelle toki merkitsee, mutta yhtä lailla monelle se on enemmänkin taloudellista taakkaa tuottava pakko.

Kaikki syyt auton omistamiseen tai omistamatta jättämiseen ovat hyviä, eikä näitä tule arvottaa mitenkään. Auton voi omistaa tai jättää omistamatta mukavuussyistä, tarpeeseen, harrastussyistä tai mitä tahansa. Yksikään ei ole toista huonompi syy.

Kaupunkisuunnittelu tarpeen luojana

On kuitenkin selvää, että 60-luvulla alkanut funktionaalinen kaupunkisuunnittelu teki kaupunkia, jossa auton omistamista pakotettiin myös heille jotka eivät sitä olisi halunneet.

Pyynikit, Kalevat ja muut nykyisin suositut alueet alettiin nähdä vanhanaikaisina. Asuminen hajautettiin lähiöihin 10 km päähän keskustasta (Multisilta, Tesoma ym). Kaavoitusmääräyksillä estettiin keskustan ympärille viihtyisän, vehreän ja taloudellisesti vahvan kaupungin luominen. Parkkipaikkanormit olivat absurdeja tuolloin. Kärjistetysti kaupungin keskusjohto määräsi että taloa ei saa rakentaa keskustaan mikäli piha ei ole yhtä parkkipaikkaa. Tammelassa on täytetty pihakansia maalla, kun paikoille ei yksinkertaisesti ole ollut käyttäjiä, ja huolto olisi tullut taloyhtiölle liian kalliiksi. Kyllä, sen lisäksi että parkkinormit estivät viihtyisän kaupungin rakentamisen, ne ovat nostaneet asumisen hintaa merkittävästi myös autottomilla talouksilla.

Tampereella 60-luvulla yli-insinööri totesi, että Pispalan valtatiellä rollikkahallin yhteydessä kevyen liikenteen väylät ovat turhia, sillä moottoriliikenne korvaa tulevaisuudessa muut liikkumismuodot.

Eli muutit kauas keskustasta (tarvitset autoa), tai sitten asunympäristösi keskustan lieppeillä on lyijynkatkuisten saasteiden ympäröimää liikennehaitta-aluetta (autoilun vuoksi). Kaiken lisäksi maksat tästä huvista sekä korkeina veroina että korkeampana asumisen hintana. Lyijy kiellettiin bensiinissä vasta 1994, eli keskusta-asuminen todella oli hyvin epäterveellistä vielä muutama vuosikymmen sitten.

Vanhat vs nuoret

Uskon että keskimäärin nuoremman sukupolven (alle 50-vuotiaat) kokemus autokaupungista on käytännönläheisempi ja realistisempi kuin vanhemman sukupolven. Ei ole sattumaa että 79-vuotias pormestarimme Tampereella halusi priorisoida Puutarhakadulla läpiajon sujuvuutta viihtyvyyden ja taloudellisen vahvuuden sijaan.

Tätä tukee myös tuore kysely. Keskustan liikennejärjestelmäsuunnitelman kyselyssä nimenomaan yli 50-vuotiaat suhtautuivat huomattavasti kielteisemmin kävelykeskustan laajentamiseen (heistäkin tosin enemmistö halusi laajempaa kuin nykytila)

Vapaus valita

Siinä missä vanhempi sukupolvi varttui terveemmässä ympäristössä, oma sukupolveni on synynyt henkilöautoilulle myllerrettyyn ympäristöön. Tämä aiheuttaa monia haasteita niin vapauksien, eriytymisenkin kuin taloudenkin näkökulmasta. Liikkumattomuus kun aiheuttaa Suomessa vuosittain 3 miljardin kustannukset. 5-8 luokkalaisista 40% on niin huonossa kunnossa, että se vaikeuttaa arjessa jaksamista. Vaikutusta työuriin voi miettiä.

Koen, että Tampere on tehnyt hyvää työtä viime vuosikymmenen aikana, mutta meillä on viiden vuosikymmenen virheet korjattavana. Tässä riittää työnsarkaa, mutta hyvä puoli on että realiteetit ovat noteerattu ja työ on saatu alkuun.

Vaikka tällä hetkellä politiikassa on havaittavissa muutosvastarintainen vastaisku, niin olen varma että ensi kuntavaaleissa otetaan muutosta parempaan ja realiteetit huomioivaan suuntaan. Siihen tietysti tarvitaan äänestäjiä, mutta luotto tamperelaisiin on kovalla tasolla.